Pako (2007)

Lensin törmäyksen voimasta tuulilasin läpi vastaantulevan auton katon kautta mutaisen ojan pohjalle, missä vastaleikattu pajukko sukelsi ihoni alle ja lävisti vasemman keuhkoni. Taivas oli pilvetön, kuu puolillaan ja Otava suoraan silmieni yläpuolella. Loppusyksy, eikä vieläkään lunta. Teki mieli yskiä.
   Kuvittelen maantielle kaksi liekehtivää ajoneuvoa, ambulanssiarmeijan ja palomiesten meren. Se toinen kammettaisi ulos sulavasta muovirotiskostaan, elvytettäisi ja laitettaisi letkuihin ennen kun kukaan ymmärtäisi paikalla olleen muitakin. Sitten ne löytäisivät minut täältä ja ryhtyisivät pohtimaan, kuinka helvetissä tuon risun saisi ulos rinnastani. Siinä vaiheessa olisi jo aikaa miettiä, sillä en kuitenkaan sinnittelisi enää kauaa.
   Muutama hetki kuluu tummassa sumussa, ja havahdun vasta, kun tajuttomuuttani liikahdan liikaa vasemmalle ja sattuu niin perkeleesti. Nauraisin, jos jaksaisin.
   Uusi asiakas on allekirjoitusta vaille varma. Puhutaan isoista rahoista – sellaisista, joilla muutetaan eläkepäivillä Karibialle ja maataan loppuikänsä riippumatossa. En ole varma, kuka hyötyy eniten vakuutuksestani. Toivon, ettei se ole vaimo, koska se käyttäisi kaiken kuitenkin ihan mihin sattuu. Järjestäisi glamour-hautajaiset ja palkkaisi Virtuoson laulamaan itkuvirsiä kirkkomaalle.
   Sattuu taas, ja mietin, josko pitäisi soittaa ambulanssi ihan itse. Moi, makaan täällä ojassa tikku kyljessäni ja sattuu. Joku kusipää ajoi mun kaistallani ja on nyt varmaan jauhelihasäilykkeenä omassa autossaan. Ai missäkö olen? Helvetistäkö minä sen tietäisin! Täällä on puita ja oja ja risukkoa. Ja maantie. Jossain Helsingin ja Kittilän välimaastossa.
   Tuut tuut tuut.
   Kyllä joku minua etsii. En ole käynyt kolmeen päivään kotona, ja lähdin töistä jo ruokatunnilla. En saanut autoa parkkiin, ja lähdin lounaalle Orimattilaan. Sieltä ei saanut sipulikeittoa, joten jatkoin matkaani. Jossain vaiheessa kävin tankkaamassa, enkä enää viitsinyt kääntyä takaisin. Olisin joutunut selittelemään liikoja, enkä osaa valehdella.
   Vaimo lakkasi soittelemasta eilen kuuden aikaan. Päätti kai, että tulen takaisin, jahka olen saanut tarpeekseni vaeltelusta. Ei tämä ole ensimmäinen kerta; pari vuotta sitten lähdin oluelle ja palasin viikon kuluttua Göteborgin kautta taksilla kotiin. On tätä jo nähty. Hyvin se on minua jaksanut, sanoo aina, että ota vain omaa tilaa. Että rakastaa niin paljon, että olisi valmis päästämään irti, jos haluaisin. Liikaa roskaromaaneja, sitä se vain on. Romanttiset elokuvat ja menaiset ovat pehmittäneet sen pään.
   Pomo soitti neljätoista kertaa sinä aikana, kun istuin ratissa. Halusi luultavasti tietää, missä sopimuspaperit ovat tai olenko jo soittanut niitä ratkaisevia puheluja. Paperit ovat salkussani, joka taas on autossa, pelkääjän puoleisella penkillä. Joka puolestaan taitaa olla jossakin ihan muualla kuin autossa.
   Ehdin jo unohtaa pajukon. Olo alkaa hiljalleen olla melkein siedettävä, kenties siksi, että on niin kylmä, enkä enää tunne mitään. Lasken Otavan tähdet vielä kerran. Joskus olisi hienoa huomata, että niitä onkin kahdeksan. Hurmasin vaimon muistamalla ulkoa kolme tähtikuviota.
   Liikuttelen kohmeisia sormiani, jotta veri alkaisi taas kiertää edes jossakin kroppani osassa. Ihmisellä on omituinen halu tuntea elävänsä, vaikka makaisikin ojassa tekemässä kuolemaa. Viimeiseen hengenvetoon asti on pakko voida kuulla jokainen henkäyksensä ja tuntea sydämensä lyövän.
   Aivoni lakkaavat hetkeksi toimimasta, ja käsittämättä itsekään, mitä teen, punnerran itseni istumaan. Risu rintakehässäni liukuu sujuvasti ulos, ja nipistää vain vähän. Tunnen itseni supermieheksi. Tässä minä vain uhmaan kuolemaa ja vaellan vakavasti loukkaantuneena tien toiselle puolelle katsomaan, mitä sille toiselle on tapahtunut. Pelastan sen rutistuneesta autostaan ja viimeisenä tekonani soitan ambulanssin. Kuolen sankarina.
   Kun pääsen keskiviivalle, näen lähestyvät ajovalot. Ne eivät ole kaukana, korkeintaan viiden metrin päässä. Aika tuntuu pysähtyvän; enää ei ehdi jarruttaa, olen kuoleman oma jo toista kertaa tunnin sisällä. Ehkä kahden. Aika pysähtyy ja suljen silmäni. Voin ainakin tehdä lähdöstäni tarpeettoman dramaattisen ja omaksua ristiinnaulittavan uhrautuvaisen asennon. Kädet levitettynä seison keskellä tietä ja odotan törmäystä.
   Joo? Moi. Joo, en mä mitään, olin kolarissa. Älä nyt, kaikki hyvin, ei tässä mitään, ei mulle käynyt mitenkään. Seisoskelen tiellä. Joo, voin mä ajaa, älä nyt huuda. Mä tuun ihan kohta kotiin, ei tästä ole edes pitkä matka. Pari kilometriä. Pitää vaan etsiä huoltoasema, kun bensa loppui. Joo, joo, tiedän, älä nyt hikeenny. Rakastan, rakastan. Soitan. Mee vaan nukkumaan, mä yritän olla herättämättä, kun tulen. Joo. Joo. Moi.
   Murtohälytin huutaa, kun avaan oven ja istun paikalleni. Sammutan ajovalot ja toivon, ettei akku ole tyhjentynyt. Auto lähtee kiltisti käyntiin ja pian keskiviiva ei enää ole katkonainen.
   ”Kahdensadan metrin jälkeen; aja suoraan kiertoliittymästä.”