Kääntöpuoli (2007)

Kun askeleeni ovat kadonneet porraskäytävään, hän avaa hiljaa ovensa ja pistää päänsä ulos. Etsii tuoksuani, jälkeä minusta. Kuulen huokauksen monta kerrosta yläpuolellani ja kävelen vähän nopeammin. Kenkäni kopisevat kaiun korostamina kaikkialla ja tahtoisin voida kadota.
   Minä en kadu mitään. Katumus tarkoittaisi epävarmuuden tunnustamista, enkä minä suostu myöntämään mitään. Päätökseni ovat vakaita, sanani voi kirjoittaa kiveen. Hyvästini ovat lopulliset, eikä hän enää tule tuntemaan tuoksuani kahden huoneen asunnossaan.
   En ollut oikeudenmukainen, en antanut puheenvuoroa. En sallinut itseäni kyseenalaistettavan. Otin tilanteen haltuuni kuten olin suunnitellut, ja puhuin rintani tyhjäksi. Nyt tuntuu kuin kylkiluideni välissä kävisi kylmä viima.
   Hän ei enää ole kokonainen. Näin sen hänen silmistään. Hän puolittui sillä hetkellä, kun sanoin lähteväni, enkä halunnut voida asialle mitään. Väsyin yrittämään, kyllästyin toistamaan samoja latteuksia, jotka eivät koskaan kuljettaneet meitä minnekään. Minä keitin hänen kahvinsa ja petasin hänen vuoteensa liian monen vuoden ajan. Nautinkin siitä joskus. Enää en muista miksi.
   Minun kuuluisi kai sanoa, että rakastan häntä yhä ja että tämä on vain hänen parhaakseen. Että yhtä paljon minuunkin sattuu. Että elämä vain on tällaista, ihmiset ajautuvat erilleen. Mutta minä valehtelisin. Minä vain lakkasin tuntemasta. Kokonaan. Jossakin vaiheessa oli edes turhautuneisuus, lopussa ei enää mitään. Viimeinen lauseeni pyyhkäisi hänet minusta lopullisesti ja tiesin, ettei paluuta entiseen olisi. Tämä oli nyt tässä.
   Ovi avautuu jossakin ylempänä, mutta tiedän, ettei se ole hän. Hän on jo vetäytynyt takaisin kulmasohvalleen ja juo jäähtynyttä kahviaan. Kenties kaataa itselleen toisen kupillisen ja miettii sanojani. Häneen ei vielä satu, hän ei ole vielä oikein ymmärtänyt. Sitten, kun hän käsittää kaiken, hän tuntee kuolevansa. Hän käpertyy pieneksi mytyksi sohvansa nurkkaan ja tärisee. Hän ei kuitenkaan soita minulle.
   Kadulla käännyn nopeasti katsomaan taakseni. On kovin juhlavaa nähdä itselleen niin tuttu rakennus kokonaan uudessa valossa, kuin ensimmäistä kertaa. Ovikoodinkin voin unohtaa.
   Mitä—
   Pysähdyn. Ei.
   Mitä jos?
   Harmaa rekka ajaa suojatien yli ja sen meteli peittää ajatukseni. Vedän syvään henkeä ja suljen silmäni ohikiitäväksi hetkeksi. Ei nyt.
   Jälkeenpäin en muista kotimatkasta juuri mitään. Se on samanlainen kuin kaikki aiemmatkin, vaikka tuntuukin vähän pidemmältä ja ontommalta. Keskityn jalkakäytävään kenkieni alla, en maisemaan takanani.
   Kotiovella on jo helpompi hengittää.