Hallusinaatio (2006)

Herättyäni ratkoin kaikki napit irti takistani ja nielin ne runsaan veden kera. Oloni helpottui huomattavasti, ja sain kuuloni takaisin. Silmäni olivat yhä lamaantuneet toimintakyvyttömiksi, mutta olin oppinut näkemään ympäristöni muilla aisteillani, ja saatoin kulkea vaivatta muovikuutiossani. Seinät tuntuivat kylmiltä ja päästivät lävitseen tukahtuneita ääniä, joita jäin kuuntelemaan kuin lumottuna.
   Kahdenkymmenenkuuden päivän ajan olin kuullut vain oman verenkiertoni, kuunnellut verisolujen laulua korvieni juuressa. Jonkin aikaa sitten menetin näköni ja epämääräisen ajan kuluttua tästä hajuaistini alkoi osoittaa turtumisen merkkejä. Viime aikoina en enää ollut kiinnittänyt aikaan huomiota. Se pakeni sormieni lomasta kuin hiekka ja luulin menettäväni tuntoaistinikin.
   Painoin korvani viileää muoviseinää vasten ja kuuntelin. Ulkona konsertoivat valaat ja koetin kuulla rantaan iskeytyvät aallot.
En ollut yllättynyt, kun äänet hiipuivat kaukaisuuteen. Olin taas ottanut yliannostuksen aistia, ja järjestelmäni asettui lepotilaan. Toivoin saavani näköni tilapäisesti takaisin.
   Olin päässyt osittain jyvälle tämän logiikasta. Ei ollut olemassa aikaa ennen kuutiota, mutta oli aika, jona tunsin, näin, kuulin, maistoin ja haistoin Sen sellaisena kuin Se oli. Kuution ensimmäisinä tunteina olin keskittynyt kuuntelemaan; muovista näki läpi vain vaivoin, ja se eristi kaikki hajut ulkopuolelle. Minulla ei ollut mitä haistaa, ja seinien tekstuuri tuli pian tutuksi käsilleni ja jaloilleni. Siksi kuuntelin. Käytin kuuloaistini loppuun, ja se piti ladata uudestaan. Kuin akku.
   Kun kuuloni oli varikolla, keskityin näkemään. Visuaaliset aistimukseni olivat hetki hetkeltä ihmeellisempiä, ja juuri ennen sokeutumista olin nähdä Kaiken.
   En tiennyt, kuinka kauan aistien uusiminen veisi, enkä voinut nytkään antaa tarkkoja arvioita. Tiesin, että kuulo oli hidas ja äärimmäisen herkkä, että näkö oli hivenen sitkeämpi, ja että tuntoaisti oli tähän asti kestänyt muuttumattomana. Makuaistini oli lähestulkoon käyttämätön, ja siksi arvelin sen kestävän vielä pitkään.
   Kuulin jälleen verisuonteni laulun ja huokaisin luullakseni ääneen. Vajosin pimeydestä toiseen, pehmeämpään pimeyteen, ja herättyäni järsin irti sormenkynteni ja nielin ne runsaan veden kera.