Ainoa tapa herkutella tyylillä

”Päivää. Minä – – ”

”Heikotusta, pelottavia eläimellisiä mielihaluja, muistikatkoksia. Niinhän?”

Huoneessa oli hetken aikaa hiljaista. Valkoiseen takkiin asianmukaisesti sonnustautunut lääkäri katsoi odottavasti ovellaan seisovaa parikymppistä miestä, jonka oikea käsivarsi oli jähmettynyt tervehdykseen.

”Niinhän? Nehän ovat oireenne?” lääkäri tarkensi, ja mies ovella laski kätensä sivulle. Seurasi toinen hiljainen hetki.

”No joo. Mistä te – –?”

”Puhdas arvaus. Lukitkaa itsenne kellariin kahdeksi viikoksi tai ampukaa otsalohkonne tohjoksi, lopputulos on kummassakin tapauksessa sama. Kiitos, ja iloista päivänjatkoa.”

Mies ei hämmennykseltään kyennyt väittämään vastaan ja poistui kevyesti nyökäten huoneesta takaisin odotussaliin.

Julkinen sairaanhoito ei ollut kohentunut lainkaan viimeisten puolentoista vuosisadan aikana, ja salissa vallitsi yskän ja kuumehoureiden kaoottinen keitos. Lääkäri karjahti sulkeutuvan oven takaa seuraavan diagnosoitavansa nimen, ja lähetti tämän ulos vain muutamaa minuuttia myöhemmin. Sama toistui uudestaan ja uudestaan. Resepti oli kaikille sama. Nirri pois.

Oli vaikeaa arvioida, milloin oireet olivat alkaneet ilmetä. Ensimmäiset havainnot tehtiin jo laboratorio-oloissa kauan ennen kuin luonnolliset ruokatarpeet käytettiin loppuun. Geenimanipulaation haittavaikutuksia tarkkailtiin jatkuvasti, mutta kokeissa ei missään vaiheessa paljastunut riittävän huolestuttavia tuloksia. Eräät rottalajit olivat lyhyen ajan kuluessa syöneet lajitovereidensa kallot auki, ja käyttäneet ravinnokseen toistensa aivoja. Tapauksesta ei mainittu lehdistössä sanallakaan.

Viimeinen luomulehmä teurastettiin tammikuussa 2097. Ajankohta jäi historiaan, mutta se muistettiin myöhemmin samankaltaisena mitättömänä tapauksena kuin erään monarkin kuolema sata vuotta aiemmin. Vuoteen 2098 mennessä tiede oli kyennyt kloonaamaan riittävästi karjaeläinten alkioita, ja niiden uskottiin riittävän ravinnontuotannossa siihen saakka, kun onnistuttaisi tuottamaan täysin lisääntymiskykyistä keinokarjaa. Teurastamot muuttuivat jättimäisiksi pakastimiksi, jotka täyttyivät syväjäädytetyistä sioista, lampaista ja lehmistä.

Vuonna 2106 kloonilehmä Eva puski sisuksistaan ensimmäisen vasikan lähes kymmeneen vuoteen. Tapausta hehkutettiin mediassa vuolain sananparsin, ja äänekkäimmät geeniteknologian tukijat julistivat ihmisen nousseen lopullisesti luomakunnan korkeimmaksi kruunuksi. Ihminen saattoi säädellä elämää ja luoda uusia lajeja. Ihminen syrjäytti jumaluuden.

Viisitoista vuotta myöhemmin puutostaudit yleistyivät, ja tiede kehitti synteettisen proteiinivalmisteen, jonka luvattiin parantavan kaikki ruokavalion keinotekoisuuden aiheuttamat puutostilat. Lääke toimi odotusten mukaisesti, ja aktivistiryhmät alkoivat kasvaa.

Kaksikymmentäkolme vuotta Evan uroteon jälkeen viimeinen pakastealkio kasvatettiin porsaaksi, ja tiedemiesten onnistui luoda täysin keinotekoinen karjaeläin. Siihen oli yhdistetty kaikkien luontaisten lajien parhaat ominaisuudet, ja pian Cattlex-paisti oli koko maailman lempiruokaa.

Suurimmat Cattlex-kasvattamot sijoitettiin Afrikan niemimaalle halpojen tonttihintojen ja rakennuskustannusten vuoksi, ja sieltä tuotetta kuljetettiin jokaiseen lähimarkettiin ja pikaravintolaan. Kasvattamoja rakennettiin kaikkein syrjäisimpiin kolkkiin, ja maanalaisia kuljetusputkistoja kaivettiin valtamerien ja aavikoiden alitse.

Vuonna 2144 lähtivät liikkeelle huhut, joiden mukaan Cattlex ei ollut yhtä vaaratonta kuin sen oli aina oletettu olevan. Puhuttiin käytöshäiriöistä, kuiskailtiin aivomadoista ja peloteltiin kannibalismilla. Tanskassa joku oli teurastanut naapurinsa ravinnokseen.

Huhupuheet konkretisoituivat, kun puutostaudit palasivat entistä pahempina vuotta myöhemmin. Niiden lisäksi ihmisiä riepotteli mielenvikaisuus, joka tuntui tarttuvan pelkästä hengitysilmasta. Tiedemiehet pudistelivat päitään ja lääkärit vajosivat epätoivoon. Media vaikeni.

Vastaanottosalissa viisissäkymmenissä olevan nainen nousi penkiltään ja vaati saada puhua kaikille läsnäolijoille. Kukaan ei nostanut katsettaan omista toimistaan. Nainen kiipesi pöydälle seisomaan ja päästi eläimellisen karjahduksen. Muutama silmäpari kääntyi hänen suuntaansa.

”Ne yrittää lopettaa meidät. Tämä on juoni, ne juonii ihmisen sukupuuttoa! Te menette tuonne huoneeseen, ja teille kerrotaan kaikille sama ennalta opeteltu tarina ja käsketään juosta jyrkänteeltä! Mä en suostu siihen, mä en usko sitä. Jos te haluatte elää, te tulette nyt mun mukaan ja tapatte ton lääkärin. Se on tämän koko jutun takana!”

Naisen puhe ei enää kiinnostanut. Aloitus oli ollut voimakas, mutta loppu oli jo kaikille ennestään tuttua. Salaliittoteorioita oli alkanut syntyä kuin lehmiä sulattamossa välittömästi sen jälkeen, kun lehdistössä oli kerrottu uusista merkillisistä taudeista. Aktivistit kirjoittivat apokalyptisia puheita ja pitivät niitä kaikissa suurissa keskuksissa. Varakkaimmat ryhmät rakennuttivat päämajojaan lähemmäs keskivertokuluttajia, ja näppärimmät kaappasivat radiotaajuuksia. Vastarinta puski läpi kaikkialta, mutta enemmistö tyrmäsi sen panetteluna ja turhana propagandana.

Lääkärin huoneen ovi raottui, ja ulos luikki jälleen yksi hämmentynyt kuolemaantuomittu. Pöydällä seissyt nainen oli silmänräpäyksessä loikannut alas ja syöksyi sisään avoimesta ovesta. Hän tarttui rivakasti kiinni tuoliin ja heilautti sen selkänsä taakse hurjasti huutaen. Lääkäri otti laatikostaan käsiaseen, ja ruumis siirrettiin kaikessa hiljaisuudessa katakombeihin. Odotussalissa istuvat vilkuilivat varovasti sivuilleen.

”Tämä karkaa pian käsistä”, huokaisi Maximillian Tshehov katsoessaan ulos kattohuoneistonsa seinänlevyisestä ikkunasta. Hänen jalkojensa alla lepäsi hänen bisnesimperiuminsa, ja tornitalon juurelle levittyi Entisen Korsikan, Ekon, puolimiljoonakaupunki ja saarivaltio.

”Kaikella kunnioituksella, sire, se on jo karannut”, totesi hänen hidasliikkeinen assistenttinsa, joka tarjoili parhaillaan teetä 1990-luvun antiikkiastiastosta.

”No miksi helvetissä kukaan ei sitten tee mitään? Ihmiset juoksevat alas kallioilta ja heittäytyvät valtateille ruuhka-aikaan; Ekon väkiluku on laskenut drastisesti viimeisten kahden kuukauden aikana, ja päättäjät pyörittelevät peukaloitaan.”

Maximillian istuutui pöytänsä ääreen ja tarttui teekuppiinsa. Arabiaa, suomalaista. Tehdas oli valjastettu karjankasvattamoksi liki sata vuotta sitten. Vähän ennen kuin viimeinen suomalainen siirtyi ajasta ikuisuuteen. Ne olivat liian sulkeutuneita, kuolivat sukupuuttoon. Jättivät kyllä jälkeensä sieviä astioita.

”Mistä tämä kaikki johtuu?” Maximillian kääntyi uskollisen hännystelijänsä puoleen. Hän tiesi tämän kuulevan kaikesta vähän enemmän kuin mitä julkisuudessa puhuttiin.

”Cattlexista, sire”, assistentti töksäytti. ”Valitettava totuus.”

Painostava hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Teekuppi pysähtyi pöydän ja Maximillianin huulten väliin kuin stop-nappulan painalluksesta. Ikkunan ohi leijaili motorisoitu mainosviiri: ”Cattlex – ainoa tapa herkutella tyylillä!”

Cattlexin kehittämisen jälkeen oli muille ruokatarvikkeille ollut hyvin vähän käyttöä. Kasviksia ei enää tunnettu luontaisina muotoinaan, vaan ne oli kaikki yhdistetty superjuureksiksi aikapäiviä sitten. Hedelmät olivat hybridejä. Vesi pysyi sellaisenaan, mutta sitäkin oli ryhdytty uuttamaan ilmakehästä. Jäätiköiden sulaminen oli hukuttanut muutamia valtioita, mutta auttoi huomattavasti maailmanlaajuiseen vesipulaan. Globaali lama hellitti heti, kun Antarktiksen viimeinenkin jäälautta nesteytyi.

”Anteeksi kuinka?” Maximillian huoahti. ”Miten helvetissä se on muka mahdollista? Kaikki syövät Cattlexia, eikä kukaan ole koskaan aikaisemmin oireillut mitenkään. Ne saatanan marsutkaan eivät koskaan reagoineet millään tavalla!”

”Puhutaan domino-efektistä, sire. Pitkästä vaikutusajasta. Ravinnon keinotekoisuus sekoittaa elimistön. Ihmiset on luotu – – ”

”Cattlex on luotu, se on täydellinen. Ihmiset ovat epätäydellisiä evoluution tuotoksia. Käsken niiden saamattomien laiskureiden kehittää ihmisille keinotekoinen ruoansulatusjärjestelmä. Käsken kaikkien hankkiutua suolistonvaihtoon. Sanon, jumalauta, koko maailmalle, etten suostu tällaiseen pelleilyyn!”

Maximillian takoi pöytäänsä nyrkein ja tuijotti assistenttiaan silmät loimuten. Hänen näkökenttänsä sumeni. Seuraavista hetkistä hänellä ei ollut jälkeenpäin minkäänlaista muistikuvaa, mutta kun hän taas havahtui, huomasi hän kauhovansa teelusikalla suuhunsa harmaata aivomassaa assistenttinsa kalloon hakatusta aukosta. Maximilliania oksetti ja hävetti, mutta samalla hän oli ehdottoman varma siitä, ettei yksikään Cattlex-pihvi ollut koskaan maistunut yhtä makoisalta.

”Ei kaikkien tarvitse kuolla”, hän totesi nuollessaan kallon reunoja puhtaaksi. ”Tässä meillä on aitoa luomuruokaa. Hipit kastelevat pöksynsä silkasta riemusta!”

14. helmikuuta, vuonna 2145, kello 13:47 Maximillian Tshehov astui ulos toimistorakennuksensa aulasta ja hyppäsi ilmamopedinsa selkään. Konemainen naisääni lausui hänelle ohjeita ja johti hänet kaupungin laidalle, sille saastaiselle tehdasalueelle, joka jostakin syystä kuului kaikkein kukoistavienkin metropolien kaupunkikuvaan. Jokaisella kaupungilla oli omat aktivistinsa, ja he tarvitsivat sievän pienen pesäkolonsa. Jostakin syystä he kaikki päätyivät aina nimenomaan tehtaiden välittömään läheisyyteen. Kenties vahvistaakseen mielikuvaansa siitä, miten kaikki tiede ja teollisuus oli yksinomaan pahasta.

Kolme laihaa henkilöä lähestyi Maximilliania, kun hän astui alas ajokkinsa selästä.

”Mitä sä haluat?” joukon puhemies tiedusteli ja heristi nyrkkiään sanojensa painoksi.

”Etkö sä oo se Seehovi? Tekopihvimies? Karjantappaja?” kysyi toinen, vaikkakin selkeän retorisesti.

”Mitä sä täällä teet?” kolmas uhosi. Tahtoi ilmeisesti vain sanoa jotain, kun muutkin olivat uskaltaneet.

”Hyvät herrat – ”, Maximillian silmäili kolmikkoa ja korjasi sitten sanavalintaansa: ”Arvoisat ystävät, tulen rauhassa, älkää olko peloissanne. Olisin kovin onnellinen, jos veisitte minut johtohahmonne luo.”

”Ei tää oo mikään vitun Pluto, eikä me viedä sua yhtään minnekään”, murahti ensin puhunut. Sen asema oli ymmärrettävän korkea tässä joukkiossa.

”Ymmärrän epäilyksenne, ystävät hyvät, mutta vakuutan, etten aio pahaa. Satuin keksimään ratkaisun tähän ongelmaan, ja – ”, Maximillian aloitti, mutta kolmikon keskimmäinen keskeytti hänet.

”Ratkaisun? Ongelmaan? Sähän tämän sopan keitit.”

”Niin, aivan. Sanotaan sitten vaikka niin, että siivoan itse omat sotkuni, olenhan herrasmies.” Maximillian iski silmää tietämättä oikein itsekään miksi, ja jatkoi sitten: ”Kuten olin sanomassa, keksi ratkaisun ja tarvitsen teitä. Teillä on, miten sen nyt sanoisi, oikeanlaista karismaa tämän löytöni markkinoimiseen.”

Kolmikko tuijotti edessään seisovaa liikemiestä, joka saattoi melkein kuulla rattaiden nirskahtelevan heidän karvaisten päidensä uumenissa. Nämä kolme pohtivat ankarasti hetki sitten lausuttua ehdotusta, eivätkä selvästikään kyenneet päättämään, oliko tässä koira haudattuna vai ei. Julkisuuden ja vaikuttamisen mahdollisuus vetosivat loppujen lopuksi aktivistien vehreisiin sydämiin, ja nämä lupautuivat välittämään tietoa omissa sisäisissä informaatioverkostoissaan.

Maximillian lausui myös pyynnön saapua kunnianarvoisan tornitalonsa kattokerroksessa järjestettävään lehdistötilaisuuteen. Itse hän kun ei uskonut voivansa kertoa keksinnöstään; Cattlexin kovaäänisimmän puolestapuhujan olisi jokseenkin sopimatonta puhua oman tuotteensa vaaroista. Tilaisuudessa aktivistit saisivat ottaa kaiken kunnian Maximillianin löydöstä, ja Maximillian itse esiintyisi nöyränä, mutta kannustavana miljardöörinä ja pahoittelisi kaikkea haitallista, mitä Cattlex oli koskaan saanut aikaan. Sitten paljastettaisi Suuri Ratkaisu, ja kaikki saisivat vain ja ainoastaan positiivista julkisuutta. Loppu hyvin, kaikki hyvin; Maximillianin imperiumi ei horjuisi, ja hipit kuolisivat onnellisina.

”Tuokaa kaikki mukananne. Massiivisuus tuo näkyvyyttä, ja mediaa kiinnostaa vain se, mikä on suurta ja mahtavaa. Teemme tästä suurimman sirkuksen sitten Rooman aikojen!”

Kolmikon viimeinen näytti siltä kuin olisi aikonut kysyä ’Kuka vitun Rooma?’, mutta näki onnekseen parhaaksi pysyä vaiti.

Maximillian hurautti tiehensä ja nauroi mennessään niin autuaasti, että oli yksinomaan positiivista, että kärpäset olivat vihdoinkin kadonneet maapallolta samaan aikaan aitojen nautaeläinten myötä.

Tornitalon kattohuoneistossa vietettiin suurimpia mässäjäisiä miesmuistiin, kun Maximillian kutsui lehdistön ja kaikki liikekumppaninsa tutustumaan mullistavaan löytöönsä. Aktivistit piestiin hengiltä nuijin ja nojatuolein, ja harmaa massa kaavittiin posliinilautasille hopeakauhoin. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, ettei mitään hienompaa ollut yksikään gourmet-kokki koskaan valmistanut, ja että Maximillian oli kiistaton nero. Löydön eettisyydestä käytiin lyhyt keskustelu, joka päättyi, kun vastamurretun hipinkallon uumenista löyhähti eteerinen luomulihan tuoksu. Yksimielisesti päätettiin, että Ekon yhteiskuntarakenne soveltui mitä parhaiten ”syö tai tule syödyksi”-aatteen noudattamiseen.

Virallisesti mitään ei koskaan sanottu ääneen. Yksikään toimittaja ei kertonut tilaisuuden todellisesta kulusta, ja kansan silmissä kyseessä oli vain kuivakka lehdistötilaisuus, jossa Maximillian Tshehov ilmaisi huolensa kanssaihmistensä hyvinvoinnista.

Epävirallisesti kaikista, jotka eivät kuuluneet ainakin ylempään keskiluokkaan, tuli saalista. Varakkaat mogulit kiertelivät iltaisin sivukaduilla nälkäinen katse silmissään, ja hakivat perheilleen aitoa ruokaa. Yhdestä ihmisestä riitti runsaasti lihaa, jonka saattoi valmistaa mitä mielikuvituksekkaimmin tavoin. Aivot olivat suurinta herkkua, ja ne tuli säästää viimeiseksi.

Mystisiä katoamisia ihmeteltiin kaduilla ja kirjastoissa, mutta koska niistä ei mainittu julkisuudessa sanallakaan, alettiin niitä pitää vain leviävän taudin aiheuttamina harhoina. Kaikkea sitä ihmiset kuumehoureissaan kuvittelivatkin. Kukaan ei koskaan kyseenalaistanut sitä tosiseikkaa, että puutostautiin ei liittynyt kuumeilua missään yhteydessä.

Itsemurhat yläluokan keskuudessa vähenivät.

Cattlexin myynti romahti muutamassa viikossa liki neljänneksellä.

Yläluokan silmissä saattoi nähdä oudon palon, joka aiheutti kylmiä väristyksiä kaikissa, jotka sen pääsivät näkemään.

Hippijahdista tuli varakkaan väen huvia ja se menetti pian hyötyarvonsa lähestulkoon kokonaan. Mittatilauspukuihin sonnustautuneet herrasmiehet kokoontuivat iltaisin ennalta sovittuihin paikkoihin, ja kävivät leikkimielistä kilpailua siitä, kenellä oli kulloinkin mielikuvituksellisin metsästysase.

Aktivistiryhmittymät eivät enää vastustaneet kaikkea yhtä äänekkäästi kuin ennen.

Huhtikuussa 2145 Maximillianin kattohuoneistossa muutamaa kuukautta aikaisemmin kohdanneet media- ja talouspersoonat kokoontuivat samaan huoneeseen hätäpalaveriin. Viimeinenkin aktivistijohtaja oli päästetty päiviltä edellisenä iltana. Tilaisuutta oli juhlistettu yhdessä, ja jokainen oli saanut maistaa raastettuja pikkuaivoja. Nyt kaikkien mieltä kalvoi yksi ja sama kysymys.

”Miten me tulemme tästedes toimeen? En aio enää ikinä syödä yhtäkään Cattlexia, siitä voitte olla varmoja! En ole koskaan tuntenut olevani näin elossa”, julisti Ekon suurimman aikakauslehden päätoimittaja.

”Minun käskettiin päästää itseni päiviltä, mutta voin nyt määrättömän paljon paremmin. Hippijahti on ratkaisu kaikkeen; emme voi lopettaa tähän!” Cattlexin keksijän kolmannen polven jälkeläinen ilmoitti.

”Hyvät herra, älkää hiiltykö”, Maximillian Tshehov pyysi pehmeä hymynkare huulillaan. ”Ei tästä maasta pääse ihmisliha loppumaan.”

Joukkio purskahti hersyvään nauruun. Eipä tietenkään, kuinka he olivatkaan olleet niin hölmöjä! Ekon väkiluku ei ollut vielä missään tapauksessa huolestuttavan alhainen, ja hätätapauksessa voitaisi harkita valtion rajojen avaamista siirtolaisille. Ajatus oli toki jokseenkin puistattava, mutta moiseen toimintaan ei olisi tarpeellista ryhtyä vielä pitkään aikaan.

”Asettaisimmeko tulorajan? Kuka teistä tienaa vähiten?” Maximillian kyseli miehekkäästi nauraen. Hänen keskustelutoverinsakin olivat tikahtua.

”Eikö meillä kaikilla ole jahdit ja yksityiset liitovaunut? Jos sovittaisi, että kaikki joilla ei ole, voi käyttää hyödyksi”, ehdotti päätoimittaja.

Taas naurettiin.

Sitten erään pienemmän juorulehden vastaava toimittaja avasi suunsa, ja totesi varovasti: ”Minä kyllä myin jahtini vuodenvaihteessa.”

Pienemmän juorulehden vastaavan toimittajan virka oli seuraavana päivänä avoinna.

Parikymppinen mies, joka oli lääkärin ovella seistessään saanut käskyn listiä itsensä, ja joka oli nimeltään Edwin, istui vaimonsa ja puolivuotiaan tyttärensä kanssa illallispöydässä. Cattlex-pihvi hänen lautasellaan oli koskematon, ja hän tunsi olonsa voimattomaksi. Hän oli ollut liian itsepäinen totellakseen lääkärin neuvoa, mutta nyt hän alkoi tuntea syvää itseinhoa itsepäisyytensä vuoksi. Heikkoutensa lisäksi Edwiniä kuvotti se, miten hänen pieni tyttärensä näytti aika ajoin suorastaan syötävältä.

”Ottaisitko edes vähän kumaattia, kulta?” Edwinin vaimo kysyi huolestuneena. Hänessäkin alkoivat näkyä taudin ensioireet, mutta hän peitti ne urhollisesti.

”En, kiitos. Ei oikein maistu,” Edwin mutisi, ja siirteli Cattlexia haarukallaan.

”Ottaisit nyt edes yhden siivun. Minä leikkaan, jos et itse jaksa.”

Veitsi lipesi, ja pöydälle tipahti pisaran verran verta. Edwinin pupillit laajenivat, ja eläimellisen vaiston varassa hän valutti vaimostaan kaiken veren lattialle, kaapi sen sitten huolellisesti talteen ja nautti parvekkeella auringon laskiessa. Tytär vaikeni nopeasti ja helposti.

Edwin tiesi keksineensä jotakin mullistavaa. Hän ymmärsi nyt, mistä taudin oireisiin lukeutuvat mieliteot johtuivat, ja kuinka ne saattaisi tyydyttää. Hän tiesi senkin, että kukaan muu ei tiennyt. Muutenhan se olisi jo julistettu jokaisessa viestimessä kaikilla maailman kielillä. Joku olisi jo kehittänyt ihmispillerin, joka keinotekoisesti taltuttaisi oireet ja parantaisi sairaat.

Edwin ei tahtonut korvikkeita. Hän tiesi, miten saattaisi tehdä olonsa mukavaksi, eikä aikonut tyytyä mihinkään muuhun. Hän ei aikonutkaan jakaa tietämystään kenenkään muun kanssa.

Edwinin metsästyskeinot poikkesivat Maximillianin ja hänen kumppaneidensa metodeista muutamalle merkittävällä tavalla. Edwin ei ollut raaka. Hän tutustui päivälliseensä, tarjosi lasillisen ja kyseli perheestä. Hän ei koskaan koskenut lihaan; hänelle riitti se viisi litraa verta, jonka jokaisesta sai uutettua, kun tiesi keinot. Loput hän jätti roskalavoille.

Maximillian löysi sattumalta tornitalonsa takaa kuivettuneen ruumiin. Se oli maannut siellä liian kauan ollakseen kelvollinen ja kiinnosti siis Maximilliania aivan muista syistä. Hän tiesi välittömästi, että joku muukin oli keksinyt ratkaisun. Hän tunsi asemansa uhatuksi.

Kattohuoneistojoukkio kokoontui samana iltana uuteen hätäpalaveriin. Kaikki olivat tällä kertaa vakavia, eikä kukaan kuvitellutkaan lyövänsä asioita leikiksi. Heidän reviirillään oli vieras, eikä sitä voinut kukaan sietää. Oli otettava selvää vieraan henkilöllisyydestä ja eliminoitava hänet välittömästi. Asia oli vakava ja toimenpiteet sitäkin vakavampia.

”Kuka teistä on puhunut? Olettehan vannottaneet kaikkia läheisiänne olemaan vaiti?” Maximillian tivasi. Hänen kyynärpäänsä lepäsivät pöydällä ja hän nojasi leukansa ristittyihin käsiinsä.

Kukaan ei myöntänyt mitään. Kaikki vannoivat pitäneensä asian salassa ja menivät takuuseen perheistään. Olihan kyseessä kuitenkin siinä määrin eettisesti kyseenalainen asia, ettei siitä välttämättä ollut soveliasta keskustella kenen tahansa kanssa.

Sovittiin, että suurimpaan päivälehteen piilotettaisi viesti. Sellainen, jonka vain vieras saattaisi käsittää. Jakoivathan he nyt yhteisen salaisuuden ja sitä kautta yhteisymmärryksen. He pyrkisivät hitaasti ottamaan selville, mikä vieras oli miehiään (tai, tasa-arvon nimissä, naisiaan), ja lopulta selvittämään hänen olinpaikkansa. Hänen loppunsa olisi lautasella, siitä kaikki olivat jälleen herttaisen yksimielisiä.

Edwin vastasi viestiin. Hän löysi sen suurimman päivälehden Henkilökohtaista-palstalta, ja lähetti oman vastauksensa samaiselle palstalle. Se ei koskaan päässyt painoon asti, mutta Maximillianin paluuviesti löytyi muutamaa viikkoa myöhemmin viihdeuutisten joukosta, elokuvatähtösen törsäilystä kertovan jutun ingressistä. Tätä kirjeenvaihtoa jatkui hyvän tovin, ja sinä aikana Ekon väkiluku väheni kiihtyvään tahtiin.

Eko oli itsenäistymisestään saakka ollut eristyksissä muusta maailmasta. Vaikka meriyhteydet läheisiin mannervaltioihin olivat moitteettomat, oli Ekon valtionpäämies pitänyt kaikin tavoin viisaana pitäytyä erossa muista kulttuureista. Kaupankäynti tapahtui puolueettomilla vesillä ja turismia ei ollut lainkaan.

Oli siis puhtaasti sattumaa, että eräässä eurooppalaisessa valtiossa havahduttiin huomaamaan Ekolla olevan jotakin vialla. Epäilyksiä oli herättänyt jo Cattlexin kysynnän väheneminen. Vientieriä oli pienennetty pian neljännekseen entisestä, ja marraskuussa 2145 saapui Manner-Eurooppaan viesti, jossa todettiin lyhyesti Cattlexin kysynnän olevan nolla, kiitos ja iloista päivänjatkoa.

Eurooppalainen lehdistö alkoi kirjoitella Ekon tilanteesta ensin pieniä uutisia Ulkomaat-palstan alanurkkaan, mutta nopeasti uutisointi kasvoi ja kohosi merkittävämmille sivunumeroille. Koska mitään tarkkaa tietoa ei ollut, oli suuri osa uutisista silkkaa spekulaatiota ja mutua. Se kuitenkin herätti maailman mielenkiinnon, ja pian kaikkialla puhuttiin Ekon salaisuuksien saaresta.

Marraskuussa Ekon väkiluku oli pudonnut puolesta miljoonasta kolmeenkymmeneen. Kattohuoneistossa heitettiin nyt noppaa, ja pienimmän luvun pyöräyttäneet valmistettiin illalliseksi. Edwin vei hänkin oman osansa, ja kun jäljellä ei enää ollut kuin Maximillian ja hänen viisi läheisintä ystäväänsä sekä Edwin itse, saattoi Ekon tyhjillä kaduilla aavistaa maailmanlopun ensimmäiset sävelet.

Edwin kutsuttiin tornitaloon. Rakennuksen aula oli tyhjillään, ja lasikuituhissistä saattoi nähdä alapuolella aukeavan aavekaupungin. Tuntui kuin olisi katsellut pienoismallia. Elämää ei ollut missään.

Hissi päästi optimistisen kilahduksen, ja ovien yläpuolella loisti kolminumeroinen kerrosluku. Edwin suoristi solmiotaan ja astui pitkän pöydän ympärille kerääntyneen joukon eteen.

”Päivää”, Edwin lausui kohteliaasti.

”Olisit päättänyt päiväsi, kun sinun käskettiin”, Maximillian huomautti. Hän avasi nyrkkinsä ja pöydälle putosi arpakuutio.

”Saat liittyä peliimme. Arvaat varmaankin säännöt”, suurimman päivälehden toimitusjohtaja totesi.

Edwin nyökkäsi ja istuutui pöydän toiseen päähän, Maximilliania vastapäätä. Arpakuutio vieri pöydän yli hänen eteensä ja huoneessa oli hiljaista. Edwin tarttui kuutioon, sulki sen nyrkkiinsä ja huokaisi syvään. Noppa lensi kevyessä kaaressa keskelle pöytää, jäi pyörimään hetkeksi ja asettui sitten paikalleen.

Viisi.

Edwin tunsi olonsa hieman helpottuneemmaksi. Vaatisi huomattavan huonoa onnea joutua päivän erikoiseksi.

Seuraava mies heitti arpaa.

Kuusi.

Seuraava.

Kuusi.

Kuusi. Kuusi. Kuusi.

Edwin alkoi hikoilla. Hän tunsi paidankauluksensa kostuvan, ja koetti huomaamattomasti pyyhkiä otsallaan helmeileviä pisaroita. Hän nieleskeli rauhattomana, ja vilkuili Maximilliania, joka nyt piti arpakuutiota käsissään.

”Hermostuttaako?” Maximillian kysyi hivenen ivallisesti. Noppa liikkui hänen sormissaan harmillisen näppärästi, ja Edwin oli varma siitä, että koko tilanne oli petosta. Joku oli peukaloinut pelivälineitä, ja hän menettäisi pian päänsä.

Kuutio katosi Maximillianin nyrkin sisään neljän sydämenlyönnin ajaksi. Pieni valkea kohtalotar kierähti sitten pöydälle ja tanssi yleisönsä silmien edessä; kaarteli, pyörähteli, hyppi. Kuin hidastettuna se vaelsi pöydän reunalle ja keinahti pehmeästi alas.

Kaikki seitsemän miestä sukelsivat pöydän alle, missä noppa nyt makasi kyljellään.

Seitsemän kertaa neljä sydämenlyöntiä.

Viisi.

”Kiitos, ja iloista päivänjatkoa.”

Sakea sumu, veren metallinen maku ja murtuvan luun rasahtelu oli kaikki, mitä Edwin pystyi seuraavien hetkien aikana aistimaan. Hänen silmänsä eivät kulkeneet käsikkäin hänen äkkinäisten liikkeidensä kanssa, ja hän tunsi olonsa humaltuneeksi. Todellisuuden rajat hiipuivat, enää ei ollut mahdollista tietää, kuka oli kuollut ja kuka ei.

”Seis!”

Maximillianin kädet jähmettyivät Edwinin kurkulle, ja he molemmat kääntyivät katsomaan hissin suuntaan. Hissistä oli astunut ulos kolme ihmistä, kaksi miestä ja nainen, naisella ja toisella miehistä lehtiöt ja kynät käsissään.

”Mitä helvettiä täällä tapahtuu?” kysyi sama mies, joka oli aiemmin huutanut. Hän oli keskivartaloltaan pallomainen ja hänen kasvojaan kehysti tuuhea harmahtava parta.

Nainen ja toinen mies pysyttelivät parrakkaan miehen takana, kuin turvaa hakien.

Viisi kertaa kolme sydämenlyöntiä, neljä kertaa korahteleva kuolonkarjahdus ja yhdeksän runneltua ruumista kattohuoneiston lattialla.

Laiva palasi mantereelle vailla matkustajiaan, mutta kapteenin silmiin oli syttynyt outo liekki, joka sai ohikulkijat värisemään.