Athinios (2007)

Olisitko kaksitoista vuotta sitten katsonut häneen samalla tavoin kuin nyt? Muisto on kaikkea muuta kuin mieluisa, se saa sinut voimaan pahoin. Et tahdo ajatella teitä, onhan siitä jo aikaa, ihmiset muuttuvat. Siinä hän kuitenkin seisoo ja katsoo sinuun niillä samoilla silmillä, joiden näit kostuvan, kun hän luuli olevansa yksin. Tiedät ettet voi vältellä häntä, olethan kuitenkin kohtelias. Et voi kuin toivoa, että hän ei saa mahdollisuutta lausua ensimmäistä repliikkiä.
   ”Siitä onkin aikaa”, toteat sävyttömästi. Toivot pettymyksen löytävän tiensä hänen luomiensa taa. Hän on vaiti.
   ”Mitenkäs. Sinä olet nykyään siellä, missä se nyt olikaan”, sanot. Et tiedä, mistä puhut, et ole kuullut hänestä äännähdystäkään sitten sen illan kalanhajuisen satamalaiturin alla. Katkeruus on jo ehtinyt asettua kauan sitten, ja hän on enää aavistus nuoruudestasi. Värähdät huomatessasi ikääntymisesi.
   ”Lähdin maasta. Silloin. Muistathan”, hän hymyilee. Aidosti.
   ”Niin. Niin juuri. Silloin. Onhan siitä jo muutama vuosi.”
   Hän ei tee elettäkään lähteäkseen. Selkäsi takana verkot makaavat veneessä, jonka kylkiä suolaiset aallot pieksevät. Lokit huutavat.
   ”Yksitoista vuotta ja kahdeksan kuukautta. Se oli syksyä”, hän muistuttaa. Hymy pehmenee ja silmiin syttyy kaipuu.
   ”Niin. Kauanhan siitä on.” Katsahdat kuin huomaamattasi veneeseen ja murahdat voimattomasti verkkojasi nokkiville siivekkäille. ”Pitäisi noita verkkoja.”
   Hän pyyhkäisee hiuksensa tyttömäisesti korvansa taa, ja hetken aikaa muistat, mitä hän sai sinut tuntemaan. Hetken aikaa hän on taas se nuori nainen, joka siniruudullisessa mekossaan seisoi laiturilla ja kysyi vilpittömän kiinnostuneena, olitko koskaan kokenut myrskyä. Et ollut vielä ehtinyt.
   ”Niinhän sinun aina.” Silmät eivät enää hymyile.
   ”No minä nyt sitten tästä”, sanot ja yskäiset.
   Vene keinahtaa lohdullisesti, kun astut alas tasaiselta kivetykseltä. Lähteminen on tänään hitaampaa kuin tavallisesti, ja vilkuilet jatkuvasti olkasi yli. Hän seisoo liikkumattomana aurinkoa vasten vielä sittenkin, kun laineet vievät sinua kauemmas rannasta. Nostat hänelle hattuasi, kun et muutakaan keksi. Hän vilkuttaa hitaasti ja puristaa sitten sormensa nyrkkiin. Vuodet taisivat viimein saada hänetkin.
   Siniset kattokupolit ja valkoisiksi kalkitut seinät värjäytyivät auringon laskiessa hennon kultaisiksi. Seisoitte calderan reunalla, ja hänen kätensä hukkui omaasi.
   Nyt horisontti nielee hänet, ja sydämesi valtaa outo rauhan tunne.