Arki (2005)

Tapasin hänet varsin erikoisella tavalla. Kohtaamisessamme ei sinänsä ollut mitään merkillistä - ei taivaallisia harmonikkaveljiä tai rytmihäiriöitä - ja siksi se niin kummallista olikin.
   Seisoimme molemmat linja-autopysäkillä, minä katoksen alla ja hän hieman etäämmällä. Hän kysyi tiesinkö milloin hänen autonsa tulisi, ja sanoin, etten tiennyt. Hän voisi katsoa katoksen seinään naulatusta aikataulusta.
   Sitten hän kysyi tiesinkö mitä kello on, ja sanoin, ettei minulla ollut. Mikä tuo sitten on, hän kysyi. Minä katsoin ranteellani valtimon päällä lepäävää kellotaulua ja sanoin, ettei se käynyt. Pidin sitä vanhasta tottumuksesta. Hän sanoi, että minun pitäisi vaihdattaa sen patterit ja minä olin samaa mieltä. Hän tähyili hetken tielle ja yritti nähdä autoaan. Se ei ollut tulossa.
   "Oletko sinä humalassa?" hän kysyi. Jos olisin oikea supliikkimestari, olisin lausunut olevani hänen kauneutensa humalluttama, mutta en ollut enkä lausunut. Eikä hän edes ollut erikoisen kaunis. Paitsi silloin kun hänen kaulansa sanoi "hmhy". Niin tapahtui silloin, kun häntä ärsytti oma huvittuneisuutensa. Kun hän ei halunnut nauraa, hän nieli ilonsa, ja alas mennessään se sanoi "hmhy2.
   "En", minä vastasin. "Onko tuo sinun autosi?" Hän katsoi tielle ja astui askelen lähemmäs jalkakäytävän reunaa.
   "On", hän sanoi. "Kiitos."
   "Ei kestä. Se on minunkin autoni."
   En tiedä miksi sanoin niin. Pysäkille lipuva linja-auto vain tuntui äkkiä kovin kutsuvalta.
   "Vai niin", hän sanoi, mutta hänen silmänsä eivät hymyilleet.
   Nousimme autoon ja hän jäi etupenkille istumaan. Minä istuin aivan takana ja katselin hänen takaraivoaan. Katsoin kuinka hänen päänsä keinui tien tahdissa.
   Astuimme yhtä jalkaa ulos, ja hän kääntyi katsomaan minua. Minäkin katsoin häntä. Me seisoimme vanhan soratien laidassa ja takanamme kasvoi hehtaareittain peltoa.
   "Minun setäni asuu tuolla", sanoin. Osoitin jonnekin kauemmas ja jatkoin: "Tulin tapaamaan häntä."
   Nyt hän nauroi. Hän nauroi pitkään ja melkein pilkallisesti. Hetken oletin hänen kumartuvan kaksinkerroin ja käyvän tielle makaamaan. Mutta hän vain seisoi paikallaan ja nauroi.
   Sitten hän vaikeni ja vakavoitui.
   "Sinun setäsi on kuollut", hän sanoi. "Siitä oli tänään lehdessä."
   "Voi kuinka ikävää. Tulin siis turhaan", minä sanoin.
   "Olet varmaan surullinen. Tule, minä voin tarjota kahvia." Hän hymyili taas, melkein nauroi.
   Minä katsoin tietä, jota pitkin olimme tulleet, ja päätin olevani rakastunut. Huomenna veisin kelloni kellosepälle ja vaihdattaisin sen patterit.
   "Tätini on surun murtama, minun pitää mennä lohduttamaan häntä."
   Hän kohautti harteitaan. "Vai niin. Hei sitten."
   Minä nyökkäsin hänelle ja kävelin pois.
   Tien laidassa pelto tanssi eikä mikään poikennut tavallisesta.