Aika (2006)

Kello keittiön seinällä kertoo raksahdellen ajan väistämättömästä etenemisestä. Aamiainen ei vähene ja ulkona ei tule valoisaa. Kello käy, mutta aika on pysähtynyt. Tunnen olevani osana kehnoa taidekuvaa, joka yrittää välittää katsojalleen yksinäisyyden tunnetta monotonisten sävyjen ja kliseisen asetelmansa kautta: olen kuvan nurkassa teekuppiaan syleilevä hylätty ihmispolo, jonka maailmassa on vain vahapintainen pöytäliina ja ulkoa kajastava sinertävä valo.
    Ilta oli kuin absurdi uni. Romahdin taas hyvän oloni aallonharjalta ahdistuksen ja pahoinvoinnin aallonpohjalle. Itkin loputtomasti ja henkeni lakkasi kulkemasta kuten tavallisella ihmisellä. Värisin kuumuuttani ja hikoilin kylmyyttäni. Ei sen näin pitänyt mennä. Ei minun pitänyt enää olla tällainen.
    Tee ei enää höyryä. Kellon mukaan olen istunut liikkumatta jo toistakymmentä minuuttia, mutten usko sitä. Mikään ei ole muuttunut.
    Puhuin sinun kanssasi pitkälle yöhön monta viikkoa sitten. Et ollut koskaan aiemmin päästänyt minua niin lähelle ja tunsin pystyväni mihin tahansa. Annoit minulle voimaa, jota minulla ei ollut; sait uskomaan kaiken olevan mahdollista. Vaikka aamulla heräsinkin päänsärkyyn, heräsin sinun vierestäsi, eikä mikään olisi voinut satuttaa minua. Me nauroimme toistemme unen sotkemille kasvoille ja peitto tuntui lohdullisen lämpimältä. Katselimme toisiamme aamun pehmeässä valossa.
    Kello löi kerran. Puoli kuusi. Kummallista, etten ole huomannut ajan kulkevan takaperin.
    Viikot kuluivat ja sanoit kaipaavasi minua. Puhelinlinjojen vääristämä äänesi soi korvissani ja lupasi minulle kaikkea hyvää. Minä halusin viereesi, halusin takaisin lämpimän peiton alle. Kaikkialla muualla oli liian kylmä, liian pelottavaa. Sinä saatoit suojella minua siltä kaikelta. Olit tehnyt minusta pehmeän; ennen olisin nauranut kaltaisilleni hölmöille. Käskenyt lakata haaveilemasta.
    Sinä yrität soittaa minulle. Puhelimen näyttö välkkyy pöydän toisella puolella, enkä minä yletä vastaamaan. En edes tiedä tahtoisinko. Miksi sinäkin olet tähän aikaan jalkeilla?
    Viikko sitten lakkasit kaipaamasta minua. Kuulin ääntäsi yhä harvemmin, ja kun yritin sanoa rakastavani, sinä aloit puhua säästä. Työstä. Mistä tahansa.
    Puhelin vaikenee.
    Sanoit haluavasi vihdoinkin tavata. Halusit puhua, selvittää asioita. Minä halusin viereesi nukkumaan. Lupasit tulla käymään ja minä siivosin asunnon arvoiseksesi. Vaihdoin lakanat ja yöpaidan.
    Kello lyö kahdeksan kertaa, ja tuntematta mitään tartun teekuppiini. Se pakenee käsistäni ja iskeytyy kellotauluun. Kumpikin valuu lattialle yhdeksi keoksi sirpaleita ja minä nauran hetken itselleni ja masennukseni metaforille.
    "Minä olen rakastunut. Mietin sitä pitkään, mutten löytänyt muutakaan selitystä. Se et ole sinä, se on eräs toinen. Tapasin hänet töissä. Olen pahoillani."
    Valo ikkunan takana alkaa muuttua kellertäväksi, sitten valkoiseksi. Se siirtyy värispektrin punaisiin ja violetteihin ja sulaa lopulta pimeydeksi. Kello löisi kaksitoista kertaa. Nousen keittämään pannullisen teetä.